Istun syksyistyvän mutta yhä lämpimän tuulen syleilemänä laiturilla pimeässä. Järven aallot, laiturin kosketus, pieniä pisaroita tuulen seassa, puiden havina ja luonnon tuoksut korvaavat näköaistin puutteet. Lämmin sauna humisee takana mäellä.
Vasta päättynyt työviikko tuntuu kadonneen kauas menneisyyteen. Oliko se edes olemassa?
Täällä metsän keskellä on paljon sellaista, mikä Helsingissä on uhanalaista tai kadonnutta.
Täällä on myös aliarvostettu pimeys.
Moni ymmärtää auringonlaskun kuvasta mistä luonnossa on kysymys ihmiselle - tuossa maisemassa silmä lepää.
Tässä pimeydessä kokemus on yhtä vahva, mutta sitä ei voi digitaalisesti tallentaa ja jakaa. Silti ihminen lepää.
Maisemassa on kuitenkin yksi virhe.
Viiden kilometrin päässä vilkkuu 200 metriä järven yläpuolella punainen valo. Yön pimeydessä tuike tunkee lähelle ja vangitsee näkökentän. Kameralla ei voi tallentaa täydellisessä pimeydessä tuikkivan valon kokemusta.
Paikalliselle kunnalle on ehdotettu kuuden tuikkivan valon tuomista tähän pimeyteen. Lähimmät tulisivat puolet lähemmäs.
Helsingissä pari tuikkua lisää ei tarkoittaisi mitään. Täällä tuikut olisivat maiseman murha.
Kommentit
Lähetä kommentti