Moni energiatekniikan ammattilainen on vuosien varrella kummastellut
miksi ydinvoimaa on rakennettu niinkin vähän. Energiapolitiikassa
kohtaavat tekniikoiden lisäksi vallan eri muodot ja näkemykset
yhteiskunnasta. Ymmärtääkseni asiaa paremmin etsin kirjastosta
ydinvoimakriittistä kirjallisuutta.
Käteeni sattui Suomen ydinvoimapäätöksistä kertova Matti Kojon toimittama kirja Ydinvoima, valta ja vastarinta (Like, 2004). Kirja koostuu kahdeksasta eri kirjoittajan esseestä kuvaten ydinvoimaan liittyvää päätöksentekoa 1960-luvun lopulta 2000-luvun alun viidennen ydinvoimalan rakennuslupaan. Mukana kirjoittajina on myös ydinvoimaa vastustaneen Luonto-liiton ja Greenpeacen entisten aktivistien sekä paikallisaktivistien kirjoituksia.
Kojon kirja avaa omalla tavallaan ydinvoiman erityistä luonnetta poliittisena pelinappulana. Suomen neljä ensimmäistä ydinvoimalaa kuvataan kirjassa projektina, jossa valtion ylin johto Kekkosta myöten oli tiiviisti mukana. Poliittisesta erityisluonteesta esimerkkeinä valtionyhtiö Imatran Voima (IVO) ei voinut ostaa tarjouskilpailun voittanutta halvinta voimalaa Länsi-Saksasta, vaikka hankkeen myöhästymisen jälkeen Inkoon hiilivoimala voitiin sieltä hankkia ilman poliittista väliintuloa.
Kirjan mukaan Kekkonen ja Koivisto pitivät myös ydinpolttoaineen ainoana mahdollisena hankintamaana Neuvostoliittoa. Hieman monimutkaisen kuvion jälkeen Neuvostoliitto rakensi kaksi ydinvoimalaa valtion IVO:lle Loviisaan ja Ruotsista tilattiin kaksi reaktoria yksityisten yritysten Teollisuuden voimalle (TVO). Kaupan ajoitus ja kuvio kuvataan onnistuneena: kauppojen jälkeen ydinvoimaloiden hinnat nousivat öljykriisin johdosta mutta Suomen reaktoreiden hinnat oli jo sovittu. Noihin aikoihin kyse oli siis lähinnä mistä maasta voimalat ostetaan ja kuka niitä saa rakentaa - ydinvoimaa pidettiin sinänsä itsestäänselvyytenä. Neljän reaktorin lopputuloksessa voi nähdä Suomen politiikan symboliikkaa idän ja lännen välissä sekä maan sisällä valtion ja yksityisen voimasuhteiden välillä.
Ydinjätekysymystä käydään kirjassa läpi hyvin tarkasti ja pohditaan miten Suomi ensimmäisenä maailmassa ratkaisi jätteiden sijoitusongelman. Työ oli pitkäjänteinen ja monitasoinen: ei yritetty etsiä ylhäältä alas parasta mahdollista kohdetta vaan leveämmällä rintamalla kohteita joille löytyi myös kuntatason hyväksyntä
Viidettä ydinvoimalahanketta sivutaan 1980-luvun, 1990-luvun alun eduskunnassa kaatuneen hakemuksen ja tarkasti kammaten 2000-luvun alun eduskunnassa hyväksytyn hakemuksen osalta. Eräinä syinä menestykseen viimeisimmällä kerralla mainitaan ydinjätteen loppusijoituksen ratkaisu, ilmastostrategia päästövähennyksineen sekä tieteellistynyt pitkäjänteinen asiapitoinen lobbaustoiminta. Nämä kaikki tekijät olivat omiaan purkamaan edellisellä kerralla olennaisia vastustajien argumentteja. Vastustajien leiri oli puolestaan 1990-luvulla kirjan mukaan kesken kampanjan vaihtanut strategiaa asiapitoisista pelottelu- ja riskiargumenteiksi. Kirjan mukaan 2000-luvun alussa vastustajat pidättäytyivät asiapitoisemmalla linjalla.Ydinvoiman kannatuksen nousu näkyy esimerkiksi Energiateollisuuden kyselytutkimuksista (Energiateollisuus).
Kirjan yhteenvedossa spekuloidaan Suomen päätöksentekoa monella tasolla. Kirjan mukaan myös kuntien ja maakuntien lehdet omalla tavallaan varjelevat yhteisöjen yhtenäisyyttä nostamatta esiin kysymyksiä, jotka koettelevat yhteisön sisäisiä suhteita. Kirja myös nostaa esiin kuntatasolla herkkien asioiden keskustelun kirjoittamattomat säännöt, joita loukannut herkästi leimataan.
Kirjan mukaan TVO sai tehdä moninaiset kytkykaupat ydinjätteen loppusijoituspaikan valinnan yhteydessä. Kytkyjen avulla taloudellista hyötyä jaettiin kuntaan monella tavalla. Kirja kritisoi mediaa siitä, että Suomessa talouden ja poliittisen päätöksenteon suhdetta ei tällaisissa kysymyksissä lähdetä tarkemmin selvittämään.
Kirja kritisoi demokraattisen yhteiskuntamme avoimuuden puutetta energiapolitiikan taustaoletusten kohdalla. Kärjistyksinä energiaskenaarioiden taustaoletukset olivat ministeriön ylimmän johdon kotikoneella eivätkä järjestöt saaneet niitä käyttöönsä pyynnöistä ja ponnisteluista huolimatta. Kirjan mukaan teolliset etujärjestöt pystyvät ohjaamaan ja tulkitsemaan (tietellistyvää) informaatiotulvaa, mutta yhdistyksillä ei ole vastaavaan resursseja etenkään pidemmissä prosesseissa. Kirja kysyy miksi järjestö osallistuisi näennäisiin kuulemisjärjestelyihin kun taustaoletukset salataan. Näennäisyys rapauttaa kirjan mukaan uskoa ja luottamusta avoimeen päätöksentekoon.
Kritiikistä huolimatta kirja epäsuorasti kiittää Suomen konsensukseen kykenevää yhteiskuntaa. Myös hankalissa hankkeissa pystytään saavuttamaan yhteisymmärrys ja tekemään päätöksiä, jotka muualla jäävät tekemättä.
Käteeni sattui Suomen ydinvoimapäätöksistä kertova Matti Kojon toimittama kirja Ydinvoima, valta ja vastarinta (Like, 2004). Kirja koostuu kahdeksasta eri kirjoittajan esseestä kuvaten ydinvoimaan liittyvää päätöksentekoa 1960-luvun lopulta 2000-luvun alun viidennen ydinvoimalan rakennuslupaan. Mukana kirjoittajina on myös ydinvoimaa vastustaneen Luonto-liiton ja Greenpeacen entisten aktivistien sekä paikallisaktivistien kirjoituksia.
Kojon kirja avaa omalla tavallaan ydinvoiman erityistä luonnetta poliittisena pelinappulana. Suomen neljä ensimmäistä ydinvoimalaa kuvataan kirjassa projektina, jossa valtion ylin johto Kekkosta myöten oli tiiviisti mukana. Poliittisesta erityisluonteesta esimerkkeinä valtionyhtiö Imatran Voima (IVO) ei voinut ostaa tarjouskilpailun voittanutta halvinta voimalaa Länsi-Saksasta, vaikka hankkeen myöhästymisen jälkeen Inkoon hiilivoimala voitiin sieltä hankkia ilman poliittista väliintuloa.
Kirjan mukaan Kekkonen ja Koivisto pitivät myös ydinpolttoaineen ainoana mahdollisena hankintamaana Neuvostoliittoa. Hieman monimutkaisen kuvion jälkeen Neuvostoliitto rakensi kaksi ydinvoimalaa valtion IVO:lle Loviisaan ja Ruotsista tilattiin kaksi reaktoria yksityisten yritysten Teollisuuden voimalle (TVO). Kaupan ajoitus ja kuvio kuvataan onnistuneena: kauppojen jälkeen ydinvoimaloiden hinnat nousivat öljykriisin johdosta mutta Suomen reaktoreiden hinnat oli jo sovittu. Noihin aikoihin kyse oli siis lähinnä mistä maasta voimalat ostetaan ja kuka niitä saa rakentaa - ydinvoimaa pidettiin sinänsä itsestäänselvyytenä. Neljän reaktorin lopputuloksessa voi nähdä Suomen politiikan symboliikkaa idän ja lännen välissä sekä maan sisällä valtion ja yksityisen voimasuhteiden välillä.
Ydinjätekysymystä käydään kirjassa läpi hyvin tarkasti ja pohditaan miten Suomi ensimmäisenä maailmassa ratkaisi jätteiden sijoitusongelman. Työ oli pitkäjänteinen ja monitasoinen: ei yritetty etsiä ylhäältä alas parasta mahdollista kohdetta vaan leveämmällä rintamalla kohteita joille löytyi myös kuntatason hyväksyntä
Viidettä ydinvoimalahanketta sivutaan 1980-luvun, 1990-luvun alun eduskunnassa kaatuneen hakemuksen ja tarkasti kammaten 2000-luvun alun eduskunnassa hyväksytyn hakemuksen osalta. Eräinä syinä menestykseen viimeisimmällä kerralla mainitaan ydinjätteen loppusijoituksen ratkaisu, ilmastostrategia päästövähennyksineen sekä tieteellistynyt pitkäjänteinen asiapitoinen lobbaustoiminta. Nämä kaikki tekijät olivat omiaan purkamaan edellisellä kerralla olennaisia vastustajien argumentteja. Vastustajien leiri oli puolestaan 1990-luvulla kirjan mukaan kesken kampanjan vaihtanut strategiaa asiapitoisista pelottelu- ja riskiargumenteiksi. Kirjan mukaan 2000-luvun alussa vastustajat pidättäytyivät asiapitoisemmalla linjalla.Ydinvoiman kannatuksen nousu näkyy esimerkiksi Energiateollisuuden kyselytutkimuksista (Energiateollisuus).
Kirjan yhteenvedossa spekuloidaan Suomen päätöksentekoa monella tasolla. Kirjan mukaan myös kuntien ja maakuntien lehdet omalla tavallaan varjelevat yhteisöjen yhtenäisyyttä nostamatta esiin kysymyksiä, jotka koettelevat yhteisön sisäisiä suhteita. Kirja myös nostaa esiin kuntatasolla herkkien asioiden keskustelun kirjoittamattomat säännöt, joita loukannut herkästi leimataan.
Kirjan mukaan TVO sai tehdä moninaiset kytkykaupat ydinjätteen loppusijoituspaikan valinnan yhteydessä. Kytkyjen avulla taloudellista hyötyä jaettiin kuntaan monella tavalla. Kirja kritisoi mediaa siitä, että Suomessa talouden ja poliittisen päätöksenteon suhdetta ei tällaisissa kysymyksissä lähdetä tarkemmin selvittämään.
Kirja kritisoi demokraattisen yhteiskuntamme avoimuuden puutetta energiapolitiikan taustaoletusten kohdalla. Kärjistyksinä energiaskenaarioiden taustaoletukset olivat ministeriön ylimmän johdon kotikoneella eivätkä järjestöt saaneet niitä käyttöönsä pyynnöistä ja ponnisteluista huolimatta. Kirjan mukaan teolliset etujärjestöt pystyvät ohjaamaan ja tulkitsemaan (tietellistyvää) informaatiotulvaa, mutta yhdistyksillä ei ole vastaavaan resursseja etenkään pidemmissä prosesseissa. Kirja kysyy miksi järjestö osallistuisi näennäisiin kuulemisjärjestelyihin kun taustaoletukset salataan. Näennäisyys rapauttaa kirjan mukaan uskoa ja luottamusta avoimeen päätöksentekoon.
Kritiikistä huolimatta kirja epäsuorasti kiittää Suomen konsensukseen kykenevää yhteiskuntaa. Myös hankalissa hankkeissa pystytään saavuttamaan yhteisymmärrys ja tekemään päätöksiä, jotka muualla jäävät tekemättä.
Kommentit
Lähetä kommentti