Tuulivoima ja maan tapa

Me suomalaiset olemme herkkiä osoittelemaan sormella muiden maiden epäkohtia demokraattiseen päätöksentekoon ihmisoikeuskysymyksiin liittyen. Onko rehellisyytemme ja erottelukykymme samalla tasolla, kun on kyse oman yhteiskuntamme toiminnasta ja siitä miltä toiminta ulkopuolisen silmin näyttää?

Perehdyin vuosina 2014 - 2015 tuulivoiman syöttötariffina tunnetun yritystuen aiheuttamiin tuulivoimahankkeisiin some-yhteisön avulla ja muutamien kuntien päätöksentekoa ulkopuolisena seuraten. Yliantelias yritystuki huipentui 2015 keväällä hurjaan loppukiriin kiintiöpaikoista uusien hallitusneuvotteluiden alla. Tuulivoimahankkeita ajoi tuolloin kansainvälisten sijoittajien rahojen perässä kirjava joukko kunniallisista yrittäjistä, kirkon eestiläisistä kanttoreista, asekauppiaiden kautta veroparatiisivirittelijöihin.

Tämä on Suomen historiassa mittava ilmiö. Tuulivoimayritykset kilpailuttivat sijoituspaikkoja toisiaan vastaan ja lupailivat talousahdingossa painiville kunnille perättömiä määriä tuloja. Tuulivoimahankkeita oli liikkeellä noin 300 kappaletta ja yksittäisiä turbiineja jopa 3000 kappaletta eli moninkertaisesti mahdollisesti rakennettavaan määrään nähden. Kun yksittäinen 3 MW tuulivoimala maksoi pystettynä noin 5 miljoonaa euroa, puhuttiin kokonaisuutena 15 miljardin euron hankevalmisteluista. Yhteensä tuulivoimahankkeita oli 2005-2015 välillä Suomessa noin 200 kunnan alueella. 

Yksittäisen kunnan kannalta tuulivoimahankkeet kuulostivat suurilta. Tavanomainen 6 - 9 tuulivoimalan hanke tarkoitti 30-50 miljoonan euron investointia. Niin suurista hankkeista hyvin harvoin keskustellaan pienissä kunnissa ja mittaluokasta heräsi epärealistisia odotuksia minkälaisesta taloudellisen toimeliaisuuden lisästä olisi kyse kunnan kannalta.


Tuulivoimaloiden rakennusbuumissa Suomessa 2005-2015 on tuskin kansainvälisesti katsoen mitään kovin erityistä. Esimerkiksi Kanadassa tutkijat ovat kuvanneet tuulivoiman rakennusbuumia kultakuumeeksi

Paine rakennuslupien jouduttamiseksi kuntatasolla tiivistyi ja ylikuumeni tukijärjestelmän kiintiön loppupaikkoja täytettäessä. Esimerkkinä tuulivoiman tonttien vuokrahinnat nousivat loppuvaiheessa kymmenkertaisiksi 25 000 – 35 000 €/voimala/vuosi alan vuosikymmentä aiempaan vallitsevaan käytäntöön nähden.

Suomessa muodostui käytäntö, jossa ilman ympäristövaikutusten arviointia yksittäisen kunnan päätöksellä saatettiin rakennuttaa jopa yhdeksän tuulivoimalan alue. Tarjous maanomistajille nousi siis parhaimmillaan noin 300 000 € vuokraa jokaisesta vuodesta yhdestä kunnan tekemästä voimalaitospäätöksestä, eli jopa neljään miljoonaan euroon 12 vuoden tariffijaksolla.

Näin avokätiset lupaukset lietsoivat kuntien päätöksentekoon ilmiöitä, joita ei mahdollisesti ylpeydellä tulevina vuosina muistella. Yksi aihetta tutkinut julkaisu on Vaasan yliopistolta, jossa tuulivoima luokiteltiin pahimmista ongelmista kärsivien alojen joukkoon. Myös Anders Blomin väitöskirja suomalaisen politiikan puuttuvista sisäpiirisäännöistä kuvaa aihepiiriä.

Jatkossa tukijärjestelmiä luodessa ylenpalttista avokätisyyttä tulee mielestäni välttää. Tuulivoimaan liittyvät sotkut olisi voinut välttää hienosäätämällä tukitasoja alaspäin jolloin ylikuumenemisen huippu olisi todennäköisesti jäänyt maltillisemmaksi.

Lukemista:

Kommentit